maanantai 30. kesäkuuta 2014

Mustalaisleiri muuttaa mökille

Huomenna alkaa kesä. Virallisesti. Tänään pakkailen tavaroita ainakin kuukauden tarpeisiin: vaatteita, ratsastuskamoja, käsitöitä, työkaluja. Sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä lomallansa tarvitsee.

Meitä onkin nyt useampi lähtijä. Ei niinkään kaksilahkeisia, mutta sitäkin useampi nelijalkainen. Sulo, Suomen suloisin suomenhevonen matkustaa omassa yksiössään, eli trailerissa koko pitkän matkan mehevän ja tuoreen ruohon äärelle. Tähän asti vihreä on ollut vain hetkellistä herkkua, kun on päässyt hiukan maistamaan ratsastuksen jälkeen, ettei maku pääsisi unohtumaan.

Perillä odottavat Suomen toiseksi suloisin suomenhevostyttö Kajsa ja minullekin uusi tuttavuus friisiläisruuna Graaf. Eiköhän sillä poppoolla yksi kesä mene, luulisin. Isä ja äiti (ja puoli kylää, siltä tuntuu) on viikon aikana rakentanut laitumelle katoksen, pystyttänyt aidantolpat ja vetänyt sähkölangat. Siinä ne heposet sitten ovat aivan käden ulottuvissa joka päivä... Eihän tällaista onnea ole kuin unissa, ehkä.

Lisäksi lähtee koiramme Finita, tottakai. Hän on jo tottunut mökkeilijä, pitää myyrät ja sammakot ojennuksessa ja on varsinainen pro lintujen pesäpuuhien seuraamisessa. Kun aamulla aloittaa, on illalla niin naatti, että kiipeää vapaaehtoisesti jyrkät vintinportaat ja unohtaa jopa minun vahtimisen.

Uusimpana leirinjäsenenä mukaan pääsee vasta eilen Espanjasta kotiutunut tummasilmäinen hurmuri, Max. Max on vuoden ikäinen, pentumainen, mutta yllättävän rauhallinen tapaus, joka tuli meille odottamaan pääsyä omaan kotiin. Tiedä sitten tarviiko sitä kauempaa hakea, mutta lähdetään nyt ainakin kokeilemaan, miltä yhteiselo tuntuu.

Pentu tuntuu olevan varsin avoin ja hellyydenkipeä, joten ainakin alku näyttää lupaavalta. Mutta mikä siinä on, että kaikki espikset (kahden koiran kokemuksella) on niin omalaatuisia excuse my language pissallakävijöitä?? Finita meille tullessaan kyykkäsi ihan minne vaan, keskelle tietä, mieluiten puolijuoksussa, kun taas Max, joka on siis poikakoira, ei nosta jalkaa eikä sen enempää kyykikään. Lorottelee vaan mennessään eikä edes merkkaile, jossa taas Finita (tyttökoira) on tänäkin päivänä mestari. Ei ymmärrä. Kadulla on vissiin niin kiire koko ajan, eikä kai siellä ole vihreää eikä nurmikkoja niin tarjolla. No, Finitan tavat muuttuivat "suomalaisimmiksi" aika pian, joten ehkä tuolla gigolollakin on vielä toivoa...

Mutta takaisin mökille. Kelitkin näyttävät paranevan loppuviikosta eteenpäin, joten eiköhän me pärjätä. Villa su Casan ovi on ystäville aina auki . Pojatkin ovat tulossa kukin aikanaan, ja tuntuvat olevan innoissaan jopa hevosista ja niiden hoitamisesta.

Ja minulla riittää hommia eläinten ja ystävien lisäksikin. Ikkunanpokien ja aitalautojen maalaamista, huussin tuunaamista, verhoiltavien huonekalujen riisumista, mattopyykkiä, ratsastamista. Otan luonnollisesti myös kutimet ja virkkuukoukut mukaan, ja ompelukonehan siellä onkin jo.

Ja ajatella, saan aamuisin herätä valoon, kävellä aamukasteessa ja kuunnella elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti