perjantai 17. tammikuuta 2014

Neljä ällää onneen - meni vähän syvälliseksi...

Tässä kun on nyt ollut aikaa pohtia elämää ja elämän tarkoitusta, ajattelin pukea ajatukseni sanoiksi ja kiteyttää ääneen neljä asiaa, jotka ovat auttaneet minut jaloilleni.

LEPO

Jatkuvasta stressistä, suorittamisesta ja selviämistaistelusta ei toivu kuin lepäämällä. Ensin loputtomalla nukkumisella ja sen jälkeen tarpeellisella lepäämisellä. Ihminen ei vaan jaksa loputtomiin äärirajoilla, vaikka työ olisi kuinka mielenkiintoista. Kukaan ei ole korvaamaton, ei sota yhtä miestä kaipaa eikä kultakellojakaan taideta enää tarjota.

Minä nukuin aluksi yöt ja päälle päivät. Vaihdoin sängystä sohvalle ja sohvalta sängylle. Nukuin niin paljon, etten edes kunnolla muista tuosta ajasta mitään. Ainoat valopilkut kodin ja perheen ulkopuolella olivat kärjistetysti ratsastus ja mökin rakentaminen. Vain niissä tuntui olevan jotain mieltä, hetkiä jotka saivat aikaan iloa.

Nyt kun aikaa on kulunut jo enemmän pidän huolen, etten edelleenkään rasita itseäni liikaa. Otan hyvällä omallatunnolla tirsat, jos siltä tuntuu. Huomaan myös, että jos olen sopinut paljon ohjelmaa lyhyen ajan sisään saatan uupua helposti, mutta tämäkin on onneksi vähenemään päin.

LUOPUMINEN

Jo jotta on aikaa levätä, täytyy luopua. Kun viimein tajusin, etten pystynyt enkä halunnut jatkaa omaa elämääni kuten 20 vuotta siihen asti, aloitin oman luopumiseni. Työstä, asemasta, ammatillisesta identiteetistä. Työyhteisöstä, kuukausipalkan tuomasta turvallisuudesta, työsuhdeauton tarjoamasta vapaudesta ja muista luontaiseduista. Kekkereistä, ilmaisista lounaista, bonuksista. Tuli tarve kohdata elämä yksinkertaisimmillaan eikä edes jaksanut miettiä ja murehtia sitä, mitä muut minusta ja tästä kaikesta ajattelivat.

Ainakin minun oli selvitäkseni pakko karsia pois kaikki ylimääräinen ja keskittyä olennaiseen. Itseeni, perheeseen, ystäviin. Olin jo niin monta vuotta tehnyt pyyteettömästi duunia muiden hyvinvoinnin eteen, että olin tainnut unohtaa itseni siinä kaikessa kiireessä ja jatkuvassa suorittamisessa. Minun oli vain pakko lopettaa suorittaminen ja aloitettava kuuntelemaan itseäni. Enää ei ollut vain pakko jaksaa ja heittäydyin muiden kannettavaksi. Ja kun huono omatunto kolkutteli, ummistin siltä silmät, koska en voinut muuta. Tein mitä jaksoin ja mitä en jaksanut, jäi joko tekemättä tai sain apua perheeltä. Ei ollut vaihtoehtoja.

Shoppailusta luopuminen on ollut erityisen puhdistava kokemus. Alun perin vähensin kulutusta jo senkin takia, etten ole enää töissä, mutta tänä päivänä mietin todella tarkkaan, tarvitsenko kyseistä tuotetta vai olisiko sellainen vain kiva omistaa. Hyödynnän kirppareita molempiin suuntiin, eli myyn pois turhaa roinaa ja ostan vain tarpeellista, joko omaan käyttöön tai käsityötarpeiksi. Ja mitä vähemmän pyörin kylillä, sitä enemmän säästän. Ja yllättävän vähällä ihminen tulee toimeen, kun vähän yrittää.

Yritän koko ajan vastuullisempaa kuluttamista myös ruokaostoksissa. Me olemme häpeäkseni yksi niistä useista suomalaisista perheistä, joiden jääkaapista heitetään aivan liian paljon syömätöntä ruokaa suoraan roskiin.

Olemme nykyään myös yhden auton talous, joka täällä Veikkolassa asuessa saattaa välillä muodostua haasteeksi. Mutta jopa minä anti-linja-autoihminen nautin nykyään siitä, että voin vain istua kyydissä ja tyynenrauhallisena katsoa, kun ihmiset autoissaan menettävät hermonsa liikenneruuhkissa. Ja niin kauan kuin vielä olen kotosalla, pystyn aika hyvin sovittelemaan menoni työssäkäyvän siipan kalenteriin. Ja onneksi tallilla on valaistu ratsastuskenttä silloin, kun auto ei ole päiväsaikaan käytettävissä.

Mökin laittamiseen menee rahaa, mutta sen katson investointina tulevaisuuteen. Jotain, johon minä voin juurettomana ihmisenä istuttaa juureni ja pitää elämän kiintopisteenä. Ja toivottavasti siitä on iloa vielä vuosiksi ja sukupolviksi eteenpäin.

Sulo (hevonen) on ollut myös mahtava terapeutti. Kummasti siinä ikävät ajatukset haihtuvat, kun lähtee metsään maastolenkille. Siinäkin hommassa on keskityttävä olennaiseen. Ja hyvä puoli oli myös se, että oli pakko nousta ja lähteä tallille silloin kun oli sovittu. Ei hevonenkaan pyhällä hengellä elä.

LUOVUUS

Kun tarpeeksi lepää ja luopuu haitallisista häiriötekijöistä alkaa uuden luominen. Aistit terävöityvät ja pikkuhiljaa ripauksia onnentunteesta ja kiitollisuudesta alkaa hiipiä mieleen ja potkii pois haitallisia ajatuksia. Alkaa taas arvostamaan sitä mitä on, eikä harmittele sitä mitä puuttuu.

Minä olen suunnannut luovuuteni käsillä tekemiseen. Tarve luoda kaunista jälkeä, hyödyntää kierrätysmateriaaleja ja löytää vanhan tavaran sielu tuo minulle suurinta tyydytystä jopa siinä määrin, että olen suunnitellut ammatillisen tulevaisuuteni niiden varaan.

Nyt näin puolentoista vuoden jälkeen voin todeta, että lepo ja luopuminen on tehnyt todella hyvää. Osaan nauttia elämän pienistä asioista. Kuulen ja osaan pysähtyä kuuntelemaan. Näen asioita, joihin en ole jaksanut kiinnittää huomiota enää vuosiin. Nautin yksinolosta ja yksinkertaisesta elämästä. Ja kuinka ihanaa on, kun kalenterissa on tyhjää, myös viikonloppuisin. Ehkä tämän kaiken jälkeen tulee vielä sekin aika, kun kaipaan menoa ja meininkiä, sitä odotellessa ;)

LÄHEISET

Tämä matka minuuteen ja uuteen elämään on ollut uutta ja ihmeellistä minulle, mutta taatusti myös läheisilleni. On siinä ollut totuttelemista, ensin ikinukkujaan ja sitten uuteen nykyminään. Kiitän kanssamatkustajia, lähinnä perhettäni, vanhempiani ja ystäviäni ymmärryksestä ja kaikesta avusta, jota olen osakseni saanut. Ja onhan se ilo nähdä, että se kaikkein tärkein on pysynyt rinnalla ainakin tähän asti ;) Olisiko tähän kaikkeen ollut mahdollisuutta taloudellisestikaan ilman aviomiehen tukea...

Mutta matka jatkuu. Niin se vain on, kun jostain luopuu, uutta tulee tilalle. Ikävilläkin tapahtumilla on ollut tarkoituksensa. Vaihtoehtoja löytyy, kun vain uskaltaa. Nyt ainakin tuntuu, että tässä palaset alkavat pikkuhiljaa vain loksahtelemaan paikoilleen. Tulevaisuus on tarkkaan suunniteltu ja syksyllä alkaa tapahtumaan. Siihen asti kasvatan onnentunteiden määrää sisälläni ja keskityn olemaan minä, ja annan itselleni aikaa. Ja teen käsitöitä. Olen sitten oikein vahva ja positiivisella mielellä kyllästetty, kun oikea arki taas alkaa.

Nih.


Erityiskiitokset vielä työterveyslääkäri Helena Aatsingille, joka osasi avata silmäni ajoissa.

2 kommenttia:

  1. Hei! Hienosti kiteytetty ajatukset siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää :) Olisi voinut olla kuin suoraan omasta kynästäni. Itse jäin virkavapaalle vakituisesta työstäni kipeiden menetysten siivittämänä, jotta voisin pohtia elämän menoa ja meininkiä ja toteuttaa sitä, mitä haluan tehdä, ja sehän oli lopulta ihan selvää: kuvataidetta: maalausta, keramiikka, grafiikkaa, käsitöitä, tuunausta, ruokajuttuja, valokuvaiusta ja kaikkea muuta luovaa! Kun on joutunut luopumaan paljosta, on saanut loppujen lopuksi paljon enemmän. Ja totta, vaikeilla ja ikävilläkin asioilla on lopulta joku tarkoitus, niin kliseiseltä kuin se usein kuulostaakin.

    Onnen ja ilon hetkiä omien juttujen parissa!

    Jos kiinnostaa, käy kurkkaamassa blogini http://kivojenjuttujenblogi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vasta pääsin vastaamaan kirjoitukseesi. Kiitos kommenteistasi. Tuntuu, että yhä useampi uskaltaa tehdä radikaalejakin liikkeitä ja asettaa oman onnellisuutensa etusijalle. Onneksi! Käyn taatusti kurkkaamassa blogiasi, nimi on jo lupaava :)

      Poista