Tämä bloggaaja palasi kesälaitumilta!

Vähän hiljaista on ollut tällä blogirintamalla. Kirjoittelin viimeisen jutun kesäkuussa ja nyt ollaan jo elokuun lopussa. Huhhuh. Olen ollut kesänvietossa mökillä, jossa ei nettiyhteyksiä ole juuri kuin kännyn kautta (mokkulaa en ole vaivautunut hankkimaan), joten kovin pitkästä stoorista olisin varmaan saanut sormikrampin...

Kesä oli ihana. Mökki on ihana. Olen onnekas, koska sain viettää minulle tärkeässä paikassa useamman viikon kesän kauneimpaan kohtaan. Sääkin kertoi omaa tarinaansa. Kun heinäkuun alussa matkaan lähdin, satoi vettä ja kun elokuussa viimein palasin, alkoivat vesisateet. Ja niiden välillä taisin vetää pitkähihaista ylle tasan kerran. Täydellistä!

Sain myös unelmien kesän siksi, että pitkäaikainen haave hevosista mökillä toteutui. Unelmaa olivat toteuttamassa naapurin isäntä, joka lupasi lainaan laidunmaata ja piti meidät kauroissa, isäni ja äitini, jotka uurastivat paikalle hulppean katoksen ja itse aitaukset, Tuija ja Ghita, jotka toivat omat heppansa Sulolle kaveriksi, luottivat Graafin ja Kajsan minun hoitooni ja olivat parasta ratsastusseuraa, sekä luonnollisesti Sulon omistaja Janna, joka malttoi olla ilman pollea koko tämän ajan. Ja toinen naapuri, joka lainasi menopelin vedenhakuun. Mönkkäri peräkärryllä on eri peli!

Sulo, Graaf ja Kajsa

Mökin ympäristössä on aivan mahtavat maastot, vaikkei Länsi-Suomelle tyypilliseen tapaan ihan hirveästi korkeuseroja löydykään. Metsäteitä, kangasmetsää, merenrantaa, vanhaa rautatien pohjaa löytyy sitten sitäkin enemmän, silmän kantamattomiin. Vielä jäi tutkittavaa ensi kesällekin, joten toivotaan, että sama kombo toteutuisi silloinkin.

Mönkkäri oli oiva apu myös luomispuuhissa.

Luonani mökillä kävi myös ihania vieraita. Ystäviä vuosikymmenten takaa ja uudempia tapauksia myös. Vieraita tuli kauempaakin, mm. serkkutyttö Johanna Göteborgista ja Miron "sisko" Zoe Englannista. Vain mainitakseni muutamia :) Pojatkin viihtyivät, jopa yllättävänkin pitkään. Ja vaikkei mökillä vielä saunaa olekaan, ei se tahtia haitannut. Vaatimattomampaan menoon tarjolla oli yleinen kunnan ylläpitämä sauna ja uimaranta ja vaativampaan makuun sauna ja palju lämpenivät isän ja äidin luona.

Pihasaunailua ja paljuilua

Koirat viettivät myös elämänsä kesää. Finita kunnostautui hevoskuiskaajana ja myyrien pyydystäjänä, välillä sitä sai huudella kotiin ihan yötä myöten. Osan kesästä kanssamme vietti espanjankoira Max, jolle elämä oli yhtä suurta ihmettä. Mutta Max löysi uuden kodin Turusta ja vaihtoi nimensä Kyöstiksi. Ja viimein löytyi se oikea koira täyttämään Figon jättämää suurta tyhjyyttä. Alicantesta saapui elokuun alussa pieni Panchita-tyttönen, joka myös vaihtoi nimensä paremmin suomalaiseen suuhun sopivaksi. Hän on nyt Mila ja sulostuttaa päiviämme aamusta iltaan ja pitää Finitankin iloisena.

Finita metsästyspuuhissa

Pappa ja Max

Minä ja Panchita aka Mila

Kirppiksillä tuli käytyä ja kirppislöytöjä tuli tehtyä. Mökin kuisti sai entisöidyn hattuhyllyn ja minä upean päreestä tehdyn ison ostoskorin. Syvärauman asukkaiden järjestämä kirppistapahtuma oli mahtava, johon osallistui yli 60 syväraumalaista kotia. Alueella oli kahden päivän aikana liikkeellä todella paljon ihmisiä, hyväkuntoista tavaraa ja iloista mieltä. Päätöspäivänä viimeisessä kohteessa minä räjäytin oman henkilökohtaisen pottini, sain nimittäin uudenveroista vaatetta todella huokeaan hintaan pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Mm. 4 parit farkkuja (Guess, Marc Aurel jne. ) yhteensä 4 euroa. Onneksi olimme myyjän kanssa niin samankokoiset!

Virallinen kesä mökillä päättyi viime sunnuntaina, jolloin olimme kutsuneet kylän asukkaat visiitille. Moni on ollut utelias näkemään, mitä mökille on tapahtunut kaikkien näiden remonttivuosien aikana, joten halusimme antaa mahdollisuuden nähdä muutos omin silmin. Väkeä tulikin mukavasti paikalle ja parituntinen vierähti nopeasti makkaraa syöden ja mummin herkkuja maistellen. Mukava oli kuulla ihmisten

tarinoita siitä, miten yksi oli käynyt talossa pienenä hiustenleikkuussa ja toinen oli viihtynyt lapsettoman pariskunnan "lainalapsena".

Mutta nyt arki jatkuu Veikkolassa. Aurinko paistaa ja vettä sataa, kuten alkusyksyisin on tapana. Verhoilu- ja käsityörintamallekin kuuluu hyvää, mutta omistan niille ihan oman kirjoituksen. Kyllä näillä kesän muistoilla jaksaa varmasti pitkälle talveen ja sitten voikin jo alkaa suunnitella uutta kesää mökillä.

Mustalaisleiri muuttaa mökille

Huomenna alkaa kesä. Virallisesti. Tänään pakkailen tavaroita ainakin kuukauden tarpeisiin: vaatteita, ratsastuskamoja, käsitöitä, työkaluja. Sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä lomallansa tarvitsee.

Meitä onkin nyt useampi lähtijä. Ei niinkään kaksilahkeisia, mutta sitäkin useampi nelijalkainen. Sulo, Suomen suloisin suomenhevonen matkustaa omassa yksiössään, eli trailerissa koko pitkän matkan mehevän ja tuoreen ruohon äärelle. Tähän asti vihreä on ollut vain hetkellistä herkkua, kun on päässyt hiukan maistamaan ratsastuksen jälkeen, ettei maku pääsisi unohtumaan.

Perillä odottavat Suomen toiseksi suloisin suomenhevostyttö Kajsa ja minullekin uusi tuttavuus friisiläisruuna Graaf. Eiköhän sillä poppoolla yksi kesä mene, luulisin. Isä ja äiti (ja puoli kylää, siltä tuntuu) on viikon aikana rakentanut laitumelle katoksen, pystyttänyt aidantolpat ja vetänyt sähkölangat. Siinä ne heposet sitten ovat aivan käden ulottuvissa joka päivä... Eihän tällaista onnea ole kuin unissa, ehkä.

Lisäksi lähtee koiramme Finita, tottakai. Hän on jo tottunut mökkeilijä, pitää myyrät ja sammakot ojennuksessa ja on varsinainen pro lintujen pesäpuuhien seuraamisessa. Kun aamulla aloittaa, on illalla niin naatti, että kiipeää vapaaehtoisesti jyrkät vintinportaat ja unohtaa jopa minun vahtimisen.

Uusimpana leirinjäsenenä mukaan pääsee vasta eilen Espanjasta kotiutunut tummasilmäinen hurmuri, Max. Max on vuoden ikäinen, pentumainen, mutta yllättävän rauhallinen tapaus, joka tuli meille odottamaan pääsyä omaan kotiin. Tiedä sitten tarviiko sitä kauempaa hakea, mutta lähdetään nyt ainakin kokeilemaan, miltä yhteiselo tuntuu.

Pentu tuntuu olevan varsin avoin ja hellyydenkipeä, joten ainakin alku näyttää lupaavalta. Mutta mikä siinä on, että kaikki espikset (kahden koiran kokemuksella) on niin omalaatuisia excuse my language pissallakävijöitä?? Finita meille tullessaan kyykkäsi ihan minne vaan, keskelle tietä, mieluiten puolijuoksussa, kun taas Max, joka on siis poikakoira, ei nosta jalkaa eikä sen enempää kyykikään. Lorottelee vaan mennessään eikä edes merkkaile, jossa taas Finita (tyttökoira) on tänäkin päivänä mestari. Ei ymmärrä. Kadulla on vissiin niin kiire koko ajan, eikä kai siellä ole vihreää eikä nurmikkoja niin tarjolla. No, Finitan tavat muuttuivat "suomalaisimmiksi" aika pian, joten ehkä tuolla gigolollakin on vielä toivoa...

Mutta takaisin mökille. Kelitkin näyttävät paranevan loppuviikosta eteenpäin, joten eiköhän me pärjätä. Villa su Casan ovi on ystäville aina auki . Pojatkin ovat tulossa kukin aikanaan, ja tuntuvat olevan innoissaan jopa hevosista ja niiden hoitamisesta.

Ja minulla riittää hommia eläinten ja ystävien lisäksikin. Ikkunanpokien ja aitalautojen maalaamista, huussin tuunaamista, verhoiltavien huonekalujen riisumista, mattopyykkiä, ratsastamista. Otan luonnollisesti myös kutimet ja virkkuukoukut mukaan, ja ompelukonehan siellä onkin jo.

Ja ajatella, saan aamuisin herätä valoon, kävellä aamukasteessa ja kuunnella elämää.

Minusta tulee isona verhoilija!!!

Niin siinä nyt pääsee sitten käymään. Hain kolmeen alan aikuiskoulutukseen ja jokaiseen pääsin haastattelujen kautta sisään. Vielä viivyttelen päätöksen ääneen sanomista, mutta luulen, että olen päätökseni tehnyt. Meikäläinen on sitten syyskuusta lähtien kokopäiväinen sisustus- ja verhoilualan opiskelija. Great!!

Olen niin ikionnellinen, että olen tieni löytänyt tässä myllerryksessä. Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun päätin itseni, oman terveyteni ja ja perheeni vuoksi ottaa ns. ritolat hektisestä ja ei enää palkitsevasta päivätyöstä ja antaa aikaa uuden syntymiselle. Toki kivenä kengässä oli muutakin, mutta yksi tärkeimmistä ajatuksista oli: voisin viimein tehdä asioita, joita en ole enää vuosiin ehtinyt, jaksanut enkä uskaltanut tehdä toteuttaakseni omia haaveita ja lopettaa sitku-elämän siihen. Hitto, kerranhan täällä eletään.

Yksi näistä monista oli itsensä sivistäminen ja sitä kautta kansalaisopiston kurssit. Eihän minulla ollut koskaan aikaa eikä mahdollisuuttakaan sitoutua yhtään mihinkään, mutta heti syksyllä varasin itselleni paikat sekä vaateompelu- että verhoilukurssille. Niin, ja entisöintikurssille, joka osoittautuikin paikan päällä koristemaalauskurssiksi. Olin väärällä kurssilla, väärässä paikassa ja vääränä päivänä. Jotain, mihin vain minä pystyn.

Vaatteiden ompelijaa minusta ei tule (sen vähän jo arvasinkin), eikä täyspäiväistä koristemaalaajaa, mutta verhoilu vei meitsien heti ensimmäisestä kerrasta lähtien mennessään ja tarjosi juurikin sopivanlaista haastetta. Lähdin vähän niin kuin kokeilemaan, ostin tuolinkin 30 eurolla edellisenä iltana kirpparilta, jotta olisi edes jotain tekemistä. Ja siitä romusta tuli 4 päivän kurssin aikana niin kaunis!

Joku sen verhoilun ytimen osasi niin hyvin kiteyttää: kun paskasta saa priimaa. Harjoitellut olen kovasti, kursseilla ja itsenäisesti ja aina se lopputulos jaksaa innostaa ja yllättää. Mitähän se sitten on, kun oppii oikein perinteisen verhoilun salat, jousineen, vietereineen, kaikkineen. Puhumattakaan, että oppii eri tyylilajeista ja tekniikoista, saati että pääsee sooloilemaan omatoimisesti poikkitaiteellista. Sitä odotellessa.

Onneksi on ihania ystäviä, keitä olen saanut ja voinut auttaa harjoituskappaleiden muodossa. Eihän tätä työtä opi kuin käsin tekemällä, harjoittelemalla. Onneksi on myös ystäviä, jotka vinkkaavat hellää huomiota tarvitsevista tuoleista, sohvista, pöydistä, kaapeista, you name it. Niitä alkaa olla nurkat väärällään, odottamassa parempia päiviä. Ja ystäviä, jotka kysyvät minulta neuvoa entisöintiasioissa, minulta, joka pääsi ekaa kertaa entisöintikurssille vasta pari viikkoa sitten! Mutta ei se mitään, sehän vain haastaa minua oppimaan lisää tästä kiehtovasta alasta. Ja onneksi on ystäviä, jotka välittävät tätä ilosanomaa kertomalla eteenpäin taipumuksistani esittelemällä tekeleitäni somessa ja vinkkaamalla avuntarvitsijoille. Kasvattaa kummasti uskoa tulevaan, että käsityöllä ja rakastamallaan työllä voi tulevaisuudessa tuoda leipää pöytään.

Jopa TE-toimisto uskoo minuun, vaikkei tällaisia aloja juuri tuetakaan. Kirjoitin sydänverellä perustelut hakiessani tukea työttömyysetuudella tuettuun omaehtoiseen opiskeluun, ja sain siihenkin myönteisen päätöksen. Eli latu on nyt auki. Sitä ennen toteutan vielä yhden haaveen. Vietän heppatäyteisen heinäkuun mökillä. Sulo ja pari muuta hevosta tulevat mökkiä ympäröiville maille laiduntamaan ja minä saan leikkiä hetken hevostilallista. Sen jälkeen onkin hyvä lähteä kuluttamaan koulunpenkkejä.